16.5.2006
EM-KULTAA OTEPÄÄSSÄ

EM-kisat suunnistettiin viime viikolla Viron Otepäässä, jonka stadion on tutumpi hiihtokisoista. Pitkän kisan maalialue oli kyseisellä stadionilla, jonne suunnistettiin varsin haasteellisen maaston ja radan läpi. Vaativuutta loivapiirteiseen ja pyöreämuotoiseen maastoon antavat tiheät metsät, pehmeät suot ja huono näkyvyys. Veerpalun ja Smigunin harjoituskentillä sain nautiskella onnistuneen suorituksen hurmoksesta sellaisin seurauksin, että EM-kultamitali ripustettiin stadionilla kaulaani. Ensimmäinen henkilökohtainen arvokisavoitto maistui todella hyvältä ja tuli melko ylivoimaisella esityksellä. Kaikki oli kohdallaan oikealla hetkellä, eikä jäänyt epäselväksi, kuka oli sinä päivänä Euroopan paras miessuunnistaja ;)

Kolme päivää ennen h-hetkeä sinnittelin itseni kovan kamppailun jälkeen 11. sijalle EM-keskimatkalla. Kisa oli todella tasainen ja lopun 50 sekunnin virhe pudotti minut pois mitaleilta ja saman tien kymppisakista. Taso oli kova, mikä on suunnistuksen kannalta hieno asia. Sen verran haukoin kisassa happea, että en harmitellut sijoitusta sen enempää. Välipäivänä palauttelin aktiivisesti mm. vesijuoksemalla kevyesti ja liikkumalla sekä venyttelemällä, kuten myös lihasten ravistelulla. Ainoa miinus oli vatsa, joka kovasta keskimatkan rypistyksestä otti nokkiinsa ja meni kuralle, muuten valmistautuminen pitkään kisaan sujui loistavasti. Karsinta sujui suunnitelmien mukaan, vaikka maastossa tuli useasti mieleen, että treenaamaan en tänne tule ikinä ;) Tein hyvän suorituksen ja sain riittävän hyvän lähtöpaikan finaaliin. Vatsakin toipui niin, että energia tuntui imeytyvän ja tankkaus onnistui hyvin.

H-hetken aamulla tein kevyen 25 minuutin jolkottelun ja innostuin venyttelemään puoli tuntia kireitä kohtia. Tunne oli levollinen ja kaikin puolin hyvä. Olin valmis urani ännännenteen (kukapa niitä jaksaa laskea?) arvokisastarttiin. Söin normaalit myslipöperöt aamiaiseksi, pakkasin kisakamat ja lepuuttelin tunnin sängyllä. Bussikuljetus vei lähtöpaikalle, joka oli kaunis niitty. Siellä oli erinomainen mahdollisuus virittää lataus huippuunsa. Paljoa siihen ei tarvittu, sillä kaikki tuntui olevan juuri kuten pitääkin. Hieroja-Olli ravisteli vielä jalat ja verryttelin kevyesti. Lihakset olivat kunnossa, kuten mieskin. Valmiina taistelemaan viime metreille saakka henkistä ja fyysistä väsymystä vastaan.

Lähtöhetki tuli ja katsoin karttaa. Olin arvannut muita katsellessa, että ykköselle on pitkä väli. Sen sijaan välin luonne hiukan yllätti. Virheää melkein koko väli. Huomasin, että suoraan oli polkua pätkä tarjolla, eikä kierto näyttänyt houkuttelevalta. Niinpä lähdin suoraan. Heti alussa hyvän juoksu-uran löytämisen tärkeys tuli esiin. Puita oli yllättävissä paikoissa kaatunut eteen, joten oli yritettävä kaukaa nähdä parasta juoksuväylää. Risuja oli myös runsaasti tarjolla ja ennen ykköstä vasempaan sääreen nappasi yksi kanto kaskessa ja kuminauhalla ylhäällä ollut sukka valahti nilkkaan. Ensin aattelin korjata sukan, mutta päätin unohtaa sen. Niinpä muistona on kivasti naarmuja vasemmassa sääressä. Lähelle ykköstä kaikki sujui hyvin. Sitten ylitin viimeisen suon huolimattomasti, eikä mäki ollut selkeä. Luulin hetken olevani hiukan vasemmalla, mutta tajusin mäen päällä olevani selvästi oikealla. Kaarsin siitä liian loivasti alas ja tulin suon laitaan 50 metriä rastista oikealle. Sieltä nöyrästi keräilin itseni rastille. Päätin heti, että otan tästä uuden startin ja nöyrästi sorvin ääreen.

Kakkoselle homma sujui nautiskellen, vaikka maasto näytti heti toteutuksen raakuutensa. Työkisa sanoisin. Juuri rastille tullessani vasemmalta Rene Rokkjärin hahmo tupsahti leimaamaan. Ensimmäinen ajatus oli, että olipa Rene heti sählännyt, mutta alun kiertoreitit olivat suoria reittejä selvästi hitaampia. Rene lähti vauhdilla rastilta, itse katsoin tarkkaan seuraavan välin. Raaka toteutus jatkuu ja jatkuu. Seuraavilla rasteilla ei ongelmia. Viitoselle mennessä Rokkjär juoksee liikaa vasemmalle ja pääsen hiukan karkuun, mutta vain pari kymmentä metriä. Kuutosta lähestyessäni näen yllättäen Matsin juoksevan poikittain. Rastia en vielä näe, mutta tajuan sen olevan oikealla ja kaarran sinne. Seiskalle kierrän kielletyn alueen oikealta ja homma sujuu hyvin. Näen rastisupan ja samassa Mats leimaa siellä vain 5 sekuntia edelläni. Siitä alkoi yhteinen sanaton taival, josta oli varmasti molemmille hyötyä. Rokkjär alkoi kärsiä perhosia lähestyessämme, mutta oli vielä näkötuntumassa rastilla 12, josta perhoslenkit heitettiin. Tiesin, että Rene putoaa kelkasta, kun mulla ja Matsilla oli lenkit samoin päin ja Rene joutui menemään ne eri järjestyksessä.

Pieni virhe, noin 20 sekuntia tuli 18. rastille, muuten perhoset sujuivat loistavasti. Kolmannen ja viimeisen kerran lähestyessämme keskusrastia näin Anders Nordbergin ja Jon Duncanin etenevän kohti loppumatkan ensimmäistä rastia, eli 21. rastille. Arvioin heidän olevan vain 40 sekuntia edellämme. Olin virtaa täynnä. Tuntui, että koskaan arvokisoissa juoksu ei ole ollut näin kevyttä, vaikka tarvottiin pehmeässä suomaastossa. Nautin olosta ja säntäsin keskittyneesti ja ahnaasti kohti 21. rastia.

Metsäkoneuria hyödyntäen ja soita lukien seuraavat kaksi rastia sujuivat hyvin. Sitten tarjottiin jälleen pitkä väli 23. rastille. Vasemmalta kierto näytti hyvältä ja rinta rinnan Matsin kanssa vedettiin urku auki ja sparrattiin toisiamme. Vuorotellen toinen löysi parempaa juoksu-uraa ja pääsi edelle. Muutama sata metriä ennen rastia Duncan ilmestyi taakseni. Nordbergia ei näkynyt. Rastille tulo sujui hyvin ja Anders ilmestyi leimaamaan samaan aikaan. Seuraavalle rastille vedin suoraan ja nautin tilanteesta. Mats ehti leimata ensin. Jälleen tarjottiin pitkä väli. Päätin mennä suoraan, mutta alku hieman vasemmalta kaartaen. Huomasin, että puskiessani tiheikön läpi polulle Anders ja Jon olivat lähteneet kiertämään vasemmalta. Minusta kierto näytti jälleen liian pitkältä, mutta suoraan meno oli melkoista työntekoa. Rastimäkeen noustessa tuntui ensimmäisen kerran hapottavan. Silti olo oli luottavainen. Jyrkkä mäki ja isot rungot poikittain tekivät etenemisestä mönkimistä, mutta mäen päältä rastille tulo ole suhteellisen selkeä. Juuri ennen rastia Duncanin selkä vilahti. Rasti oli lähteellä ja kulautin vettä naamaani. Nordberg näkyi edessä. Tajusin, että kierto oli ollut muutaman sekunnin nopeampi.

Anders alkoi heiluttaa tahtipuikkoa. Hänellä tuntui olevan hyvin voimia. Pitkä väli meni hyvin ja tarkkailin Nordbergin selän takana tilannetta. Pitkän välin jälkeinen rasti 27 oli oikeastaan viimeinen epämääräisen vaativa piste. Sen jälkeen peli näytti juoksulta. Hetkellisesti Nordbergin perässä kävi mielessä ajatus, että tämä saattaa olla voittojuoksu ja voimat valahtivat pois sekunniksi. Tajusin pyyhkiä ajatuksen mielestäni heti ja päätin hoitaa nyt homman kunnialla loppuun asti. Juoksin pari kertaa Nordbergin ohi ja leimasin yhdellä rastilla ensin, muuten hän oli edellä vahvalla askeleella. Myös oma askeleeni oli niin vahva, että Mats joutui taipumaan, samoin Duncan. Väli väliltä maali lähestyi ja nautinto lisääntyi.

Kuvaajien nappaillessa kuvia toiseksi viimeisellä rastilla oloni oli loistava. Kohti viimeistä juostessani kuulin kuulutuksen hehkutuksen ja tiesin, että tullessamme pian näkyviin huutomyrsky on valtaisa. Ehdin nauttia tunteesta pari sekuntia. Sitä en tiennyt, että olin viimeiseltä radiorastilta jäänyt järjestäjiltä huomaamatta, joten maalialueella oli ollut Jannen ja Karposen välillä jännitystä, olenko käynyt vai enkä ole. Kuulin, että Karponen oli melkein jo heittänyt pyyhkeen kehään. Jannella sen sijaan oli luotto säilynyt. Kivaa pientä lisäjännitettä koutseille. Tullessani viimeiselle Pasi odottaa leimaustani ja huutaa, että mestaruus on tulossa. Uskomaton fiilis tunkeutuu kehoni läpi. Ryntään loppusuoralla Nordbergin rinnalle, sillä päätän ottaa kaikki sekunnit pois kuleksimasta. Olo on mahtava, eikä maalissa edes väsyttänyt. Vasta mestaruuden lopullisesti ratkettua raukea kyyneleiden täyttämä hyvänolon tunne valtaa kehoni. I did it!!!

-jani-