sm-pitkä/väliajat

26.5.2003
SM-PITKÄ/HÄMEENKYRÖ


Taitaa olla toistaiseksi jäähyväisten paikka SM-pitkille. Kun ei jaksa loppuun, niin ei jaksa. Eihän se tietenkään niin yksinkertaista ole, mutta kuitenkin. Yhtenäkään vuonna en ole hyvin jaksanut loppuun. Totaalista simahtamista ei nyt tullut, eikä krampit ole vaivanneet tänä vuonna, mutta energiat loppuivat. Tähän on monta syytä. Yksi tärkeimmistä on se, ettei elimistöni ota vastaan ylimääräistä ennen kisaa - siis tankkaus on käytännössä mahdotonta. Toinen asia onkin sitten se, kuinka paljon voisi kisan aikana tehdä energian täydennyksen eteen. Niin paljon pitkät ei kiinnosta, jotta kokeilisin useaan otteeseen ennen kisaa, mikä on paras tapa. Joka tapauksessa energiaa tarvitsisi lisää näin pitkässä suorituksessa, ja se pitäisi saada myös imeytymään herkkään vatsaan. Tavallaan jäi kisasta ihan hyvä fiilis, kun maastokin oli hienoa, mutta ensi kerran osallistun pitkille sitten, kun se juostaan väliaikalähdöllä. Silloin on helpompi toteuttaa oma suoritus optimaalisesti, jakaa voimia tasaisemmin ja ennenkaikkea nauttia siitä, mistä tänäkin vuonna nautin 10km - Juosta yksin metsässä omaa suoritusta tehden. Joka tapauksessa pitkässä matkassa on oma hohdokkuutensa. On se vaan mielettömän upeaa suunnistaa melkein kolme tuntia hienossa maastossa ja vielä reipasta vauhtia - sellaista tulee tehtyä pitkien lisäksi vain unissa. Olen kuitenkin yksi niistä, joiden jalat eivät ole tehty kestämään todella pitkiä ja rajuja suorituksia. Olen yleensä hyvin palautunut pitkästä suorituksesta, mutta lihasten toimintakyky on aina epävarmaa. Tällä hetkellä palautuminen on parhaassa vauhdissa ja torstaina sitten näkee, onko sitä palautunut riittävästi, jotta sprintille tarvittava herkkyys löytyy.

Harjoittelin tarkoituksella enemmän pitkien alle. Ensisijaisesti ajatellen jo MM-kisoja, mutta myös siksi, että parhaiten olen jaksanut pitkillä, kun ei ole missään vaiheessa tuntunut herkältä. Olin yllättynyt kisapaikalla verrytellessä, kuinka kevyt ja hyvä olo lihaksissa oli. Mikäs siinä sitten, jos kovemmastakin harjoittelusta on riittävästi palautunut, ajattelin. Selvää kuitenkin on, että lihastason tuntemukset eivät aina kerro koko totuutta. Tarkoituksena oli lähteä rauhallisesti tarkkaillen, mutta alussa on aina haettava reippaasti paikkansa, ja mielellään sen ottaa letkan alkupäästä kuin puolesta välistä. Niinpä ykköselle vauhti oli reippaanlaista. Sipoon miehet pitivät aluksi hajonnallamme parasta vauhtia, mutta ykköselle kuittasin ensinnä lipulle ja kärjessä pyrin koko ajan rauhoittamaan vauhtia. Kolmoselle asti onnistuin kohtalaisesti, mutta rastille tuli pieni koukku ja kymmenen miestä ehti ensin. Neloselle hiukan hätäilyä ja ekalle kokoomarastille taas hieman vauhtia tasoittaen.

Siitä seuraavalle hajontarastille tuli sitten ajatuskatkos. Hukkasin tarkan kartanluvun kallioilla ennen rastia ja tullessani reunalle en tiennyt, missä olin. Siinä Haikosen kanssa ihmeteltiin, ollaanko vasemmalla vai oikealla. Tulimme siihen tulokseen, että olemme vasemmalla ja vauhdilla oikealle, mikä osoittautui vääräksi valinnaksi. Mikään ei täsmännyt, paitsi pian tajusin pitkulaisen suon, eikun ympäri ja vauhdilla ihmettelykohdan ohi 50m toiseen suuntaan rastille. Aikaa tuhraantui ainakin 1,5min väliajoista päätellen. Luulin, että siinä meni kaksikin minuuttia. Vauhti nousi hetkellisesti, mutta sitten ajattelin, että malttia vain, sillä matkaa on pitkästi jäljellä. Homma lähti taas sujumaan, mutta olin epävarma vauhdistani ja sujuvuudesta. Varsinkin kuullessani, että olen yli 6min (todellisuudessa 7'30) Muukkosta perässä, epävarmuus iski todenteolla. Nähdessäni kuitenkin toisen lenkin kartan olin helpottunut, sillä huomasin sen olevan 800m lyhyempi - ainakin vähän olisi hajonnallakin kiinni otettavissa.

Toisen lenkin alku lähti hyvin liikkeelle. Juoksin yksin alussa, mutta lähestyessäni kakkosta sain Wickholmin näkyviin ja samalla Leppävuori oli myös edessäni. Pidin hiukan kovempaa vauhtia kuin kaverit, mutta sujuvuus ei ollut optimaalista. Kokoomarastilla en tiennyt tilanteesta hölkäsen pöläystä. Siitä jatkoin eteenpäin ja sain seiskalle Haikosen ja Vapan kiinni. Siinä kasille huitelin letkan kärjessä ja rastia hiukan syheriköllä haikailtiin. Samaan aikaan rastille porhalsivat Muukkonen, Tölkkö, Föhr ja muutama muukin. Silloin tiesin, että hyvältä näyttää - ei hätiä mitiä. Lähdin porukasta yksin omalle hajonnalle. Kympille mennessä näin Wickholmia vielä välillä muutama kymmenen metriä takana, mutta ne olivat viimeiset havainnot muista miehistä seuraavaan kymmeneen kilometriin. Arvelin, että mulla on lyhyempi ja nopeampi loppu, vaikken tarkkaan ruvennut ekaa lenkkiä muistelemaan. Kisakeskusta lähestyessä nautiskelin, kun kuulin miesten kärkeä vielä odotettavan saapuvaksi. Siinä oli kisan kohokohta ja hohtoa - siis tulla seitsemän minuutin takaa-ajoasemasta toisella lenkillä kärjessä varvaukseen. Rauhallisesti juotavaa ja kohti pitkää ja raskasta taivalta.








Alun hajonta olisi saattanut vielä muuttaa tilannetta - ykkönen ja kakkonen olivatkin paljon oikealla, mutta sitten oli suora pätkä kohti viitosta, josta putki luonnollisesti alkoi. Vauhti pysyi vielä hyvänä ja pitkällä välillä seiskalle porhalsin yksin kärjessä välin pohjat. Eroa takaa-ajajiin oli n.2,5min tässä vaiheessa. Suunnistin päätylenkin sujuvasti, mutta ylämäet alkoivat kovasti tuntua jaloissa. Hapot eivät enää lähteneetkään helposti ja mäet menivät selkeästi kävelyksi. Loppulenkin 11.rastilla etumatkani oli vielä 1'50, ja siitä alkoi pitkä väli ja tuskien taival. Tasaisella pystyin vielä pitämään kohtalaista vauhtia, mutta ylämäet olivat kauheita ja pienikin hypähdys sai lihakset jäykistymään, onneksi ei kramppaamaan. Pitkän välin loppupuolella osasin jo odottaa takaa-ajajia, ja lopulta polulla Tommi ja Petteri hönkäilivät ohitseni. Yritin potkia itseäni liikkeelle, mutta onnetonta yritys oli. Kun ei vauhtikestävyyttä ole enää käytössä, niin peruslenkkeilyähän vauhti silloin on.

Näin vielä 12.rastilla poikien leimaavan, mutta sitten katosivat horisonttiin. Viimeiselle mäkialueelle noustessani Mazulis ja Dahlen ennättivät edelleni. Saarinen pysyi rinnalla ja perässä aina toiseksi viimeiselle, josta miehen vauhti oli toista kuin meikäläisen. Siitä sitten hölkkäilin maaliin ja kuulin Timon yltäneen melkein pronssille. Siinä tilassa 1'36 tappio kärkeen ei tuntunut suurelta erolta, mutta kyllä tilanne söi miestä. Yhteislähtönä juostussa pitkien matkojen kisassa on selvä, että simahtaessa tulee useampi kuin yksi kaveri ohi, kuten nytkin. Ei se mitään. Ensi vuonna jätän pitkät suosiolla muiden temmellyskentäksi.:o)
-jani-