asikkala-jukola

17.6.2002
ASIKKALA-JUKOLA 15.-16.6.2002


Jukolan pettymys selvitetty ja hymy löydetty. Kova oli paikka - suunnistusuran suurin pettymys. Kaiken piti olla kunnossa. Olin todella nälkäinen ankkuri ja koin olevani valmis tehtävään. Sitä oli muukin joukkue, mutta kaikki ei ollutkaan kunnossa. Onnella oli tehtävänsä suunnistajaihmisen kasvattajana.

Jukolan viesti lähti odotusten mukaan liikkeelle ja kaikki sujui suunnitelmien mukaan, vaikka pieniä virheitä kertyikin eri osuuksilla. Kolmella osuudella olimme kuitenkin johdossa. Vallun mahtava juoksu kuudennella pätkällä lisäsi fiilistä lähteä ankkuritaistoon. Olen aina halunnut juosta yksin kärjessä ankkuriosuudella, ja nyt se paikka minulle tarjottiin. Vallun ammattitaito oli niin vakuuttavaa, että miehen jatkopesti seurassa joutunee vähintäänkin vakavan harkinnan alle.

Olin valmiimpi kuin koskaan voin olla. En kuitenkaan sano koskaan viimeisenä sanana, mutta niin vahva ja luottavainen olo itselläni oli. Oloni oli varmaankin niin vahva, että se kääntyi minua vastaan. Luultavasti vahva tunteeni teki mahdottomaksi tapahtumien kulun todellisuudessa, ja siksi vihainen oksan kutale raapaisi sopivasti silmääni ja lennätti piilolinssin kaaressa risukoiden keskelle. Tällaisia tapahtumia on aina vaikea ennakoida, mutta uskoin mahdollisuuksiini vielä senkin jälkeen ja päätin taistella.

Alku oli sujunut kohtuu hyvin. Ensimmäisellä pitkällä välillä menin huonoa reittiä ja ajauduin puskiin, mutta uskoin etumatkan riittävän. Olin pitkällä välillä hävinnyt takaa-ajajille 1,5min. Pari pientä koukkua tuli lisäksi ennen piilolinssin lähtöä. Takaa-ajajia en kuitenkaan nähnyt missään. 11.rastilta alkoi kompurointitaival, joka päättyi tuskaiseen loppukamppailuun, jossa ei ollut kramppaavilla lihaksilla mitään jakoa.

Juoksu maastossa on aivan kauheaa, kun syvyysnäkö on olematonta ja pohja hyvin epätasainen. Varsinkin aluksi oli valtavia vaikeuksia ennenkuin silmä tottui. Näköni oikeassa silmässä on -5.25, joten asiasta jotain tietävä voi kuvitella minkälaista juoksuni oli ja varsinkin miltä se tilanne huomioiden tuntui. Lisäksi vasemmassa silmässä minulla on hajataittoa, eikä näköni ole siinä piilolinsseillä parhaimmasta päästä. Näin ollen suunnistin yksin seuraavat kolme kilometriä yhdellä vajaanäköisella ja yhdellä heikkonäköisellä silmällä.

Lihakset alkoivat väsyä. Välit 18-19 ja 19-20 olivat ratkaisevia. Jos niistä olisin selvinnyt hyvin, niin tilanne olisi voinut olla toinen. 19.rasti (koodi 47) oli keskellä tiheikköä eikä tiheikön rajoista ottanut selvää. Tein melkein minuutin virheen ja kuulin takaa ryminää. Seuraavalle rastille kumpare tiheikön reunassa (koodi 56) ajauduin tiheikön puolelle, enkä taaskaan ymmärtänyt, missä raja kulki. Rastille tullessani näin Simon 20m:n päässä ja Berntin paita vilahti myös. Selkä notkahti ja tv-rastille juostessa huomasin lihasten ensimmäiset krampin, jolloin tapahtui henkinen nitkahdus.

Siinä vaiheessa olin vaipua epätoivoon. Miksi näin piti käydä, ajattelin. Ei auttanut kuin nostaa pää pystyyn ja aloittaa taistelu mies miestä vastaan. Yleisörastin jälkeen annoin muiden tehdä työn ja olin passiivinen. Oli hiukan helpompi seurailla muita puolinäköisenä kuin yrittää suunnistaa. Varmistelin vain tilannetta ja sitä, etten erehtyisi väärään suuntaan lähtemään. Kolmanneksi viimeinen rasti koituikin ratkaisuksi. Siinä Jarkko jäi ja Simokin oli jäädä, mutta nousi vielä. Itselleni loppu olikin todellista kärsimyshistoriaa, joka jatkui noin tunnin maaliintulon jälkeen. Mutta kuten aina on todettu, niin huomenna päivä on uusi ja sateen jälkeen paistaa aurinko. Aurinkohan paistaa aina, vaikkei se aina meille näykään.

-jani-