lidingöloppet

8.10.2001
LIDINGÖLOPPET 6.10.2001


Valmistauduin L-loppetia varten juoksemalla tavallista enemmän kovemmalla alustalla viimeiset viikot. Suunnistuskisat pitivät huolen, että lihaksistossa säilyi maastotuntuma. 2,5 ja 1,5 viikkoa ennen h-hetkeä juoksin matkavauhtiset 6km:n valmistavat harjoitukset. Muuten ei mitään erityistä. Tiesin, että homma tulee olemaan jaloista kiinni. Siis siitä, millaiselle alustalle ja rytmille lihaksisto on tottunut. Erityinen ongelmani on ollut krampit, jotka ovat SM-pitkilläkin mua vaivanneet. Pyrin minimoimaan riskin syömällä magnesiumia runsaasti viimeisen viikon ajan.

Kisa-aamuna oli miellyttävän tuntuinen keli. Tukholmassa oli 12 astetta ja yli 16 oli luvattu iltapäiväksi. Päätin juosta shortseissa. Verryttelin hyvin saattaen Reetan 15km:n lähtöpaikalle. Omaan lähtöön oli tunti aikaa. Jaloissa oli kevyt olo - olinhan viikon palautellut varmistaen, että lihaksisto on täysin palautunut, ja siltä tuntuikin. Fiilis oli korkealla. Massan mukana soljuin Koltorpiin 30km:n lähtöön, jossa oli ihmisiä kuin Jukolassa. Ainakin olin riittävästi lämmitellyt. Otin mukillisen vettä, jotta neste ei heti lopu. Energiajuomia tai muuta tankkausta en uskaltanut kokeilla, sillä kokemukseni ovat huonoja. Mahani on niin yliherkkä reagoimaan.

Lähtöalueella näin Haldinin, vaihdettiin pari sanaa ja verryteltiin katsastaen ensimmäiset sadat metrit kisasta. Ensimmäinen kilometri on ylipitkä, totesi Mats. Jätin varusteeni suureen säkkiin. Pienellä lähtönumerolla vältyin kaikelta ruuhkalta ja sain toimia rauhassa. Muukkonen ilmestyi paikalle. Oli ollut kipeä, eikä aikonut juosta tosissaan. Jätti mulle ja Matsille suunnistajien välien selvittelyn. Hain jo omaa paikkaani lähtöviivan takaa, kun Mogensen tuli jututtamaan. Kysyin häneltä ennätystä ja tavoitetta tällä kertaa. Sanoi ennätyksekseen 1.40’ ja 1.50’ alitus oli nyt haarukassa. Itse totesin asettaneeni kovan tavoitteen - 1.45’.

Paikkani oli suosittu, sillä kenialaiset miehittivät edustani. Kyykistyttiin odottamaan laukausta. Lähtöryntäys oli vaisu. Ei tönimistä, eikä ollenkaan samanlaista kiirettä kuin suunnistusviestien lähdössä. Katselin sopivaa paikkaa. Huomasin Vasalan Samulin vasemmalla ja Kotilan Markon oikealla. Asettauduin poikien väliin ja päätin katsoa, missä mennään. Vauhti tuntui juuri sopivan rennolta, joten rohkeasti vaan matkaan. Ensimmäinen kilometri oli ylipitkä, joten se ei vielä kertonut vauhdista. Alle kolmea puolta kuitenkin mentiin.

Kotila jättäytyi taaemmaksi. Itse päätin pysyä Vasalan kannoilla, koska juoksu oli rentoa. Parin kilsan jälkeen Vasala katsoi taakseen ja huomasi mut.
Samuli: ”Kato Jani, kuis menee”
Mä: ”Saa nähä, lähenkö liian kovaa, mut nyt tuntuu hyvältä”
Samuli: ”Viimenen kymppi on raskas”
Mä: ”Niin oon kuullu”
Jatkoin Vasalan peesissä ja porukka harveni. Kenian pojat olivat karkuteillä, me oltiin sijoilla 10. ja 11. Ensimmäinen 5km taittui ajassa 17’12’’, mutta sehän oli ylipitkä, joten vauhtia ainakin on riittävästi. Jatkoin rohkeasti.

Lidingövallenilla oli ensimmäinen kirimaali 7,5km:n kohdalla. Kärki oli meitä 1’10’’ edellä. Vasalan kanssa juostessa ylämäet ja jyrkät alamäet tuntuivat helpoimmilta - sopivaa rytminmuutosta suunnistajalle. Oltiin kahestaan, kun valtava määrä yleisöä kannusti molemmin puolin reittiä. Tunnelma oli kuin MM-kisojen loppuviitoituksella. Vasala oli suurimpia voittajasuosikkeja, joten kannustus oli sen mukaista. Itsekin sainsiitä osani.

Yhdeksäs kilometri oli ratkaiseva, ehkä kohtalokas. Neljän miehen letka näkyi edessä ja Vasala päätti juosta heidät kiinni. Vauhti lisääntyi ja jouduin antautumaan. Kilometri taittui tasan kolmeen minuuttiin, Vasalan juostessa kelloni mukaan 2’54’’. Jäin kymmenen sekunnin päähän porukasta ja olin omillani. Päätin antaa periksi, jotta voin nauttia juoksemisesta. Seuraavat kilometrit olivat yksinäisiä, kuin olisin ollut yksin metsäpolulla lenkillä - tätä en ollut odottanut tapahtuvan tässä suuressa massajuoksutapahtumassa. Kympin väliaika oli 33’32’’, joten toinen 5km meni vauhdikkaasti 16’20’’.

Ennen 14km:n täyttymistä ruotsalainen kaveri, jolla luki spårvägen selässä nappasi mut nopeasti kiinni. Olin saanut muutaman kilometrin nauttia kauniista Lidingön saaren hiljaisuudesta - mitä nyt muutama kannustaja oli reitin varrella. Päätin lyöttäytyä mukaan. Ilmeisesti Anders hellitti vauhtiaan, sillä mun ei tarvinnut juurikaan lisätä omaani. Siinä kaksistaan ohitettiin 15km:n puolimatkan piste ajassa 50’39’’, joten kolmas 5km sujui 17’07’’. Pätkä olikin tasainen, vaikkakin vaihteleva.

Reitti oli juuri niin mukavan vaihteleva kuin olin kuullut ja kuvitellut. Matka alkoi kuitenkin tehdä kutaa ja lihakset alkoivat olla rasittuneet. Juoksu oli kuitenkin helppoa ja nautinnollista siihen asti, kunnes yhdessä ylämäessä noin 18km:n kohilla tuntui nykäys pohkeen yläosassa. Huolestuneisuus heräsi, sillä matkaa oli vielä taitettavana 12km - ei tule olemaan helppoa, ajattelin. Ennen 20km:n ohitusta luovutin Andersin vauhdista ja jatkoin omaa, mahdollisimman rentoa juoksua. 20km:n väliaika oli 1.08’00’’, joten neljäs 5km vauhti pysyi lähes ennallaan 17’21’’.

Yleisöä oli paljon Grönstan kohdalla, maalialueen lähellä, missä viimeinen kymppi oli alkanut jyrkällä nousulla. Joku huusi mulle: ”Käytä niitä suunnistajan voimia, niin nouset vielä!” Pyrin juoksemaan rennosti matalalla askeleella, jottei tarvitsisi jäädä suuren yleisön eteen kramppia pitelemään. Olin päättänyt juoda lopuilla J-pisteillä urheilujuomaa, jos se hiukan auttaisi kramppioireisiin. Vauhtini hidastui, osin mäkien lisääntymisen, osin kramppioireiden takia.

Askel oli kuitenkin hyvä, eivätkä oireet näkyneet luultavasti päälle päin.

22,5km:n kohdalla näin kahden miehen lähestyvän vauhdikkaasti. Siinä samassa he olivat jo rinnallani, Kotila ja IKHP:n juoksija. Kotila huikkas: ”Hyppää kyytiin Jani, voimia on” Vastasin, että kyllä muuten, mutta krampit iskee. En juossut hetkeäkään heidän perässä, mutta samassa sain ohitettua yhden hyytyneen tummaverisen kaverin, jolle juoksu ei enää maittanut. Yksin jatkoin matkaa, mutta aavistelin, että kohta seuraava jo hönkii ohitseni. Kero pörhälsi aivan eri vauhtia ohitseni ennen 25km:n täyttymistä. Viides 5km meni aikaan 18’45’’, joten sen verran olin joutunut hölläämään.

Näillä main oli myös valokuvaus, jossa annoin oikein leveän hymyn. Varmaan ajattelivat, että kaveri ei juokse tosissaan, kun noin hymyilee. Mutta kovempaa en jalkojeni takia pystynyt edetä. Lisäksi edessä oli matkan suurin nousu, jonka alkaessa oli mahtava kyltti ”Välkommen till Abborbacken”. Ei nousu muuten paha ollut, mutta niillä jaloilla. Hitaimpaan kilometriini käytin aikaa 4’13’’. Muuten kykenin juoksemaan selvästi alle neljää. Vähän matkaa Abborbackenin jälkeen näin edessäni kaksi ensiapunaista, jotka juoksivat ja toinen huusi: ”For your own safety, don’t run”. Kohdalle tullessani kenialainen istui reitin varrella juoden pullosta. Hänen toinen olkapäänsä nyki krampissa, ja hän näytti olevan muualla kuin juoksukilpailussa. Tuohon pisteeseen en halua itseäni ajaa, ajattelin. Vaikka periksihän ei anneta, kun kisaan lähdetään.

Kenialainen halusi päästä 20:n parhaan joukossa maaliin, jotta hän saisi kirimaaleista (7,5km ja 20km) voittamansa kruunut, mutta voimat loppuivat kesken. Hän tuli maaliin lopulta puoli tuntia voittajan jälkeen.

Viimeisellä vitosella kasvoi luottamus omasta maaliin pääsystä, ja vielä hyvällä ajalla, kun olotila ei enää heikentynyt. Jaksoin pitää rentoa juoksua tai paremminkin jalkojen tila vakiintui siinä 3’45’’ kilometrivauhdissa. Muutama kaveri tuli kovempaa ohitseni, eikä ollut asiaa heidän vauhtiinsa. Yksi näistä oli Johan Modig, joka vei parhaan suunnistajan tittelin. Hän ohitti mut kolme kilometriä ennen maalia. Viimeisellä kilometrillä IKHP:n juoksija tuli selkä edellä vastaan, joten hänen vauhtinsa hiipui vielä enemmän. Pystyin ottamaan vähän loppukiriäkin, kun Hälle IF:n kaveri tuli väkisin rinnalleni. Jouduin kuitenkin luovuttamaan viime metreillä, sillä rutistaessani kramppi oli todella lähellä. Viimeinen alamäkikilometri meni 3’08’’ ja aika 1.45’50’’ oli hyvä, sija parempi kuin odotin, 17. Viimeinen 5km meni siis aikaan 19’05’’.

Kisan jälkeen kävely oli täyttä tuskaa - vaappuvaa hoipertelua. Kokemukseeni olin tyytyväinen, kuten myös Reetta, joka juoksi ylipitkän 15km ajassa 1.11’. Onnellisina ja kipeinä palasimme Suomeen. Täytyy tänään parin päivän levon jälkeen kokeilla, josko pystyisi ottamaan muutaman verryttelyaskeleen. Vaikka tiesin pystyväni juoksemaan itseltäni jalat alta, niin koskaan ei ole näin kauhealta jaloissa tuntunut. Muutama päivä aikaa palautella, jotta Halikossa pääsee taas viivalle. Sen pituinen se!

-jani-