9.11.2002
KAIVOSJUOKSUJEN KUNINGAS


Lauantaina käytiin Jonnen kanssa testailemassa, miltä tuntuu nousta 1410m maanpinnan alapuolelta ylös yhdellä rykäisyllä. Kyseessä oli siis vuorijuoksuharjoitus maan sisässä. Pyhäsalmella kamppailtiin virallisesti kaivosjuoksukuninkuudesta 26.10.2002, jolloin suunnistajilla oli muita tehtäviä. Pääsimme erikoisluvalla jälkikäteen koittamaan ennätyksen rikkomista 64'32. Tunnin haamurajaakin tavoiteltiin...

Pyhäsalmella todellakin on tietääkseni Suomen syvin, ehkä suurinkin malmikaivos. Malmia louhitaan tällä hetkellä tasolla 1410m maan alla, jonne laskeuduimme hissillä parissa minuutissa. Lämpötila alhaalla oli +20C, kesällä lämpimämpikin, joten suunnistushousuissa ja suunnistuslamppu kiinnitettynä pyöräilykypärään starttasimme kunnioitusta herättävään koitokseen. Verrytellessä jo huomasimme kypärän lämmittävän kivasti päätä, joten seuraavalla juoksukerralla jätämme kypärät kotiin.

Lähdimme rennosti tunnustellen liikkeelle. Ensimmäiset kymmenet metrit juostiin vielä alamäkeen, jonka jälkeen pääsimme nousurampille. Siitä alkoi elämäni pisin yhtämittainen ylämäki tehokkaasti juosten edeten. Suunnon Advizor näytti lähtötasolla 1170mbar, ja ilmeisesti voimakkaan ilman puhalluksen (130m3/sek) vuoksi alussa ilmanpaine laski nopeammin kellossa kuin todellisuudessa. Alkunousuvauhti näyttikin liian hyvältä, kunnes huomasin tarkkailla tasomerkintöjä, joita olikin jopa 20m välein. Siinä sitä juostiin rennolla ylämäki askeleella huomaten lihasten puutumista ja turtumista tehokkaaseen mäkiaskeleeseen.

Hyvillä mielin seurailimme merkintöjä +1340,+1220,+1100...Edellämme ajoi opasauto, jottemme eksy reitillä. Ahtaassa kaivoskuilussa, vaikka kuiva olikin, eivät auton pakokaasu ja pölyhiukkaset luultavasti edistäneet terveyttämme. Kuitenkin porhalsimme tuskastellen kypärän lämpöä eteenpäin. Ensimmäinen neljännes (350m nousua) sujui tavoitteeseen - 15min. Sopivaa vaihtelua oli, vaikka melko tasaisen tappavaa nousua riitti. Välillä oli pohja asfalttia, hiekkaa, soraa, vesiränniä, mutaa ja kuivaakin osittain. Mukavinta oli joka tapauksessa tieto siitä, että seuraavan mutkan takana nousua olisi vähemmän jäljellä.

Joitakin pätkiä oli tasaista, mutta nousu oli pääasiassa noin 13% ja taival eteni parhaimmillaan 25m/min ylöspäin. Työtä oli tehtävä koko ajan, ja ainoastaan parilla tasannepätkällä askelta sai muutettua rennommaksi. Etureidet ja pakarat tekivät mulla eniten töitä - puutumisesta päätellen. Pohkeilla yritin puristaa, mutta samalta askel vain tuntui. Puolessa välissä olimme hyvävoimaisia, mutta vauhtia ei uskaltanut lisätä - rentous oli säilytettävä. Tasolla +700 aikaa oli kulunut yli 31 minuuttia. Ajattelin siinä vaiheessa tunnin olevan mahdollisen.

Samanlaista nousua jatkui ja jatkui. Seuraavat 300 metriä nousua tuntuivat tuskallisen pitkältä. Kello tuntui etenevän nopeammin kuin laki sallii. Korkeusmittari rupesi näyttämään karua totuuttaa, jota merkinnät tasoillakin meille osoittivat. Kovempaa en vielä uskaltanut, vaikka tuntemus olikin hyvä. Kun 400m oli jäljellä, kiristin tahtia(Jonne jatkoi samaa vauhtia, jota olimme tulleet, sillä mahatauti viikolla verotti voimia, eikä Jonne halunnut puristaa aivan huonoon oloon asti). Aluksi tuntuikin vahvalta ja ajattelin puristavani vielä tuntiin. Mutta kuinkas ollakaan, jo 300m kohdalla mies alkoi hyytyä. Siis 100m jaksoin tehokkaasti, jonka jälkeen vauhtia oli hidastettava alkuperäiselle tasolle, tai siis se hidastui hidastamattakin. Olo parani hiukan ja tsemppasin. Viimeiset 150m oli sellaista rutistamista ilman, että jaksoin maksimeja puristella. Porhalsin päälle hämärästä kosteuspilvestä +10 asteesta -13 asteeseen. Ulkona piti vielä pyristellä noin 400m ja maaliaika näytti 63'08. No reittiennätys tuli, vaikka tunnin haamuraja jäi alittamatta. Jonnen aika oli 64'45. Ensi vuonna uudelleen, ja Haldin tekemään pohjia.

-jani-